"Toivottavasti saisin vanheta sun kanssa."

Olivat miehen sanat kesken arkisen ruokahetken. Pydähdyin. Menin sanattomaksi. "No niin mäkin sun kanssa..." taisin jotain mumista vastaukseksi.
Tämä arjen yhtäkkinen jopa romattiseksi tulkittu veto oli kyllä aivan ainutlaatuinen Miehen suusta, ja toisaalta juuri se, mistä tässä kaikessa on kyse. Läheisistä ihmisistä, yhdessäolosta, perheestä, Kaikki muu on loppupeleissä vain niiden eteen tehtyä työtä.

Todettiin yhdessä että on hienoa kun haluamme samoja asioita.
Yhdessä olemme saavuttaneet jo niin paljon, enemmän kuin olen koskaan uskaltanut edes haaveilla.

Nyt kun silmät alkaa vauvahuurujen jälkeen tarkentaa omaa syliä kauemmaksi, ja samalla sängynvaltauksesta lattian herraksi siirtynyt Mini itsenäistyy vauhidilla, olen taas alkanut katsella Miestä eri silmin. Tunnistan taas niitä piirteitä, jotka tähän tilanteeseen ovat meidät johtaneet. Hän näyttää edelleen mielestäni jotenkin hyvin poikamaiselta, samanlaiselta kuin silloin kun tavattiin...Todennäköisesti ne piirteet tulevat säilymään ainakin mielessäni keinustuoliin saakka.

Arjen puurteessa minä olen aina ollut se, joka katsoo lähelle, huolehtii hanskat ja ruuat, ja Mies maalaa suurta linjaa. Minä yritän pitää jalkoja maassa, arjen realiteetit kasvojen edessä, välillä varmasti vähän liiankin tiukkaan. Mies taas suunnittelee, visioi, pohtii, seuraa maailman menoa ja spekuloi tulevaa.

Samalla kun tyhjennän tiskikonetta, suunnittelen seuraavien päivien ruokia, juttelen Esikon kanssa ja heittelen välillä uutta lelua Minille, Mies kyselee: "Oletko ajatellut miten laitamme tänä vuonna perennat ja ryytimaan?" Hmmm, no en...  Tai "Haluaisin tehdä meidän tv-huoneen paikalle kirjastohuoneen." Aha, okei?

Samoin viime syksynä, väitökseni lähestyessä ja Minin ollessa muutaman kuukauden ikäinen, Mies oli huolissaan ja olisi eräänä iltana olisi halunnut keskustella kanssani Libyan tilanteesta. Olin niin totaalisen pihalla juuri silloin juuri siitä asiasta, että tilanne jäi pitkäksi aikaa vitsinä elämään.

Mihin aika katosi?

Arkeen, kiireeseen, sylit täyttäviin lapsiin, tiski-pyykki-leluvuoriin, sairasteluun, töihinpaluuseen.
Sinne se aika katosi.

Paljon olen lukenut muiden blogeja, hyvin vähän kommentoinut ja omalle ei ole aika riittänyt.
Imetys loppui huhtikuussa, oma sairastelu vei voimia. Mini oppi kävelemään ja täytti vuoden. Töihinkin palasin osa-aikaisesti, ja arki jatkuu kiireineen...

Julkaisen nyt kuitenkin muutaman keväällä tehdyn kirjoitelman, katsotaan jatkaako tämä blogi eloa vai ei...

Motivaatio kadoksissa

Alkuun hyvin lähtenyt korviketouhu meinaa taas tyssätä. Mini ottaa kiltisti pullon suuhun, mutta muutaman imaisun jälkeen työntää päättäväisesti tutin suustaan. Ja ihmettelen miten se on yhtäkkiä oppinut itkemään suu kiinni ettei äiti millään saa työnnettyä pulloa takaisin suuhun?!? Ja selvästi välillä on massu jo valmiiksi täynnä, niin että ne vähätkin korvikkeet pulautetaan syönnin jälkeen lattialle.  40 ml alkaa olla jo maksimi määrä minkä olen saanut menemään. Ja tietenkin Mini tankkailee sitten öisin, kun maitobaari on vielä oikein täyteen lastattu...

Oma vointi on taas taudin suhteen parempi, ja alan jo empimään koko päätöstä... Jos sittenkin taas vielä jarkaisin?

Äh tätä päättämättömyyttä!

Äidin palkka

Tämän päivän saldo:

Esikon kotipäivä, 2x ulkoilua joista toinen ystävien kanssa.

Porkkanasämpylät.

Kukkien kastelu.

Minin pieneksi jääneiden vaatteiden poslaitto ja uusien Esikon vanhojen hakeminen varastosta.

Palkaksi riittää naurut ja hyvä mieli!

Tänään on hyvä päivä...

Aloittaa taistelu!

1. erä äidille 40ml!

Mini 7kk

Rakas Mini. Tunnut jo isolta vauvalta, varsinkin kun nykyään et enää lainkaan pötköttä vaan olet aina kömmmennyt itsesi istumaan, touhuat ja tutkit paikkoja, pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ensimmäiset huonekasvit on tavoitettu, ja liikuskelet jo sen verran että pienet esineet on Esikon jäljiltä pistettävä äkkiä pois (huom pääsiäismunayllärit!). Onneksi liikkumistasi säestää yleensä jokeltelu ja vähintään kuuluva ähinä, joten yleensä hahmotan mikä projekti on meneillään. Ja jos on liian hiljaista, täytyykin käydä tarkistamassa, koska yleensä silloin olet löytänyt jotain kiellettyä erityisen mielenkiintoista. :) Erityistä herkkuasi ovat kaikki paperit: talouspaperi, aikakausi- ja sanomalehdet, kuitit, askartelusilppu, mikä vaan. Niitä mutustellaan ja tuhotaan oikein antaumuksella. Pääosin nukut kolmet, joskus jopa neljät päikkärit, pituudeltaan max 1,5h. Yöllä onneksi nukut 9-10h, yleensä 2-3 herätyksellä.

Mini 7kk 
- Istuskelet tai heijaat konttausasennossa. Liikut jo määrätietoisesti eteenpäin konttaamalla. Vielä hitaasti, mutta tomerasti. Taaksepäin ryömiminen alkaa olla jo mennyttä, nyt suunta näyttäisi olevan eteenpäin.
- Seisot jo kohtalaisen tukevasti tukea vasten, ja kampeat itsesi polvilleen seisomaan tukea vasten aina kun sopivan matala tuki löytyy. Kurkottelet ylöspäin kiinnostuneena kaikkea ylhäällä olevaa.
- Olet valloittava, hyväntuulinen ja useimmiten hymyilevä ja tyytyväinen vauva.
- Hauskimpia leikkejä on tytmikkäiden äänien tuotto, palikalla hakkaaminen ja samaan aikaan aa-aa-aa-aa ääntely
- Pyydät syliin, konttaamalla äidin lähelle ja nostamalla vasenta kättä
- Naurat kun isosisko kutittelee ja oikein räkätät kun isosisko kurkkii.
- Tykkäät kurkistusleikeistä. Osaat itse nostaa harsoa silmien eteen ja hämmästyt joka kerta kun kurkistat harson takaa. Musiikki on myös jotain ihmeellistä ja ihanaa, ja erityisesti isosiskon tuottamana saa aikaan riemunkiljahduksia.
- Tykkäät katsoa itseäsi peilistä ja pianon kiiltävästä pinnasta.
- Hahmotat suuntia; sylistäkin pönkeät haluamasi suuntaan.
- ilmoitat nälästä tai tylsyydestä mäm-mäm-mäm tai väv-väv-väv ääntelyllä, syötyäsi ruokaa tarpeeksi tai ollessasi väsynyt, kuuluu vaativaa mmmm-mmm ääntelyä joka vähitellen voimistuu kunnes joku reagoi...
- Syöt liha ja kasvissoseita ja kaurapuuroa, vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä kuitenkin noin 0,5dl kerralla. Sormiruuista herkkuasi ovat maissinaksut ja keitetty parsakaali. Juot pääosin äidinmaitoa ja ruokajuomaksi vettä nokkamukista.
- Pari kertaa olet hienosti vääntänyt kovemmat tuotokset pottaan. Sinne tuntuu olevan helpompi päkertää kuin vaippaan jos vaan äiti sattuu huomaamaan sopivalla hetkellä.

Status quo

Kevätauringon lämmössä kun koti suorastaan kylpee valossa on oma olo hyvin ristiriitainen. Toisaalta tekisi mieli kirmata ulos, vaunulenkkeillä ja antaa auringon paistaa kasvoille, toisaalta olo on juuri nyt niin väsynyt että pitäisi hautautua pimennysverhojen taakse makuuhuoneeseen, sulkea muu maailma ulos, sammuttaa ajatukset pääkopasta ja nukahtaa päiväunille.

Jälkeenpäin ajatellen väitökseni ajankohta oli todella "hyvä", niin hyvä kun se nyt pienten lasten äidillä voi olla, ja ottaen huomioon sen etten olisi ehtinyt väitellä vauva vielä vatsanahan sisäpuolella. Nyt olen selvästi väsyneempi kuin esim puoli vuotta sitten.

Imetys se vaan jatkuu… väsymys alkaa painaa, enkä jaksa sille tehdä oikeastaan mitään. Sairauden vuoksi pitäisi lopettaa, aloittaa lääkitykset, mutta olen jotakuinkin sinnitellyt oireiden kanssa päivä kerrallaan, ja tuntuu ettei voimat nyt riitä imetyksen lopettamiseen. Minin (epäilty) maitoallergia mutkistaa matkaa, en tiedä oikein mitä korviketta antaisin tilalle. Paria merkkiä olen kokeillut, mutta niistäkin tuntuu tulevan oiretta. Voihan olla, ja todennäköisesti onkin niin, että Minillä on "vain" herkkä vatsa, ja kaikkeen uuteen pitää totutella pikkuhiljaa. Siinäpä se onkin, kun ei millään jaksa päivittäin taistella pullon ja korvikkeiden kanssa, kun menekki on muutamia millilitroja. Mini sitten tankkaa menetetyt äidinmaidot öisin. Toistaiseksi Mini on käynyt maitobaarissa öisin 1-2 kertaa, yleensä vähintään sen kerran. Olen yrittänyt rajoittaa tarjoilua tutittamisella, tassuttelulla, hyssyttelyllä jne. mutta viimeistään tunnin taistelun jälkeen olen luovuttanut. Ja näiden öiden jälkeen, luonnollisesti olen ollut aivan kuitti.

Toisaalta, olen ajatellut, ei meillä ole tässä mitään hätää, kiirettä, mennään päivä kerrallaan ja katsotaan sitten kun tulee  Miehellä on sen verran vaativa työ, välillä 90-100 tunnin työviikot ja reissuja, etten voi myöskään olettaa häneltä apuja näihin ratkaisuihin.

Niin että näillä mennään, päivä kerrallaan, ja nyt painun sinne pimennysverhojen taakse.

Mini 6kk

Mini täytti 6kk. Mihin se aika meni? No, väitökseen ja hässäköihin toki ekat 3kk, sittemmin ihan perusarkeen. Jokatapauksessa pikkuvauvavaihe tuntuu olevan ohi, vauhti kiihtyy ja toisaalta päiviin alkaa pikkuhiljaa löytyä jonkinlaista rytmiä. Ennen Minin syntymää kuulin muutamalta kahden lapsen äidiltä että alku on kyllä rankkaa mutta sitten puolen vuoden kohdalla helpottaa. No, jos näin on, niin olemme olleet todella onnekkaita. Ei pelättyä koliikkia, suht iisi pikkuvauvavaihe, nopeasti bongattu apu iltahuutoihin 3-4kk iässä maidottomalla ruokavaliolla. 6kk jälkeen äitikin on säilynyt lähestulkoon järjissään, isosisko traumoittaa ja avioliitto jotakuinkin kasassa.

Meillä tuntuu tällä hetkellä asuvan aika veikeä, hyväntuulinen, sopeutuvainen, mutta hieman herkkäuninen tyyppi. Sellainen joka herätessään jokeltelee iloisena itkuhälyttimestä, ei välitä isosiskon aamukapinasta vaan nukahtaa eteisen lattialle puoliksi toppavaatteissa. Sellainen, joka herää aamuöisin aamuisin isosiskon pieneenkin ääntelyyn ja silmät aukeaa varmasti jos yrittää autokopassa siirtää kesken unien. Silmät aukeaa myös jos erehdyt käymään huoneessa tarkistamassa nukkuuko tai vaunuissa hengittääkö.

Mini 6kk:
Sillä on kullanvärinen, hieman taipuisa, pehmeä uusi tukka. Ruskeaan jo kääntävät, tarkkaavaiset silmät. Vauvanpyöreys on saavuttanut sellaiset mittasuhteet etten ole aikaisemmin nähnyt, ainakaan näin läheltä. Sillä on hymykuopat kyynerpäissä. Poimut ranteissa ja nilkoissa, makkaroita kaikkialla. Isosiskon vanhat vaatteet eivät sille mahdukaan, leveyssuunnassa.

Ryömii määrätietoisesti -taaksepäin- jatkuvan pärinän saattelemana. Jälkeen jää kuolavana.
Pyrkii ylöspäin, kottausasentoon, lankkuun, istumaan. Tänään pieni käsi ylsi ekaa kertaa kukkaruukun reunaan. Ah sitä lehtien havinaa.

On kiinnostunut pesuohjelapuista, sanomalehdistä, keittiöpaperista, kengännauhoista. Sekä ihan mistä vaan isosiskon touhuista.

Syö vähitellen muutakin kuin maitoa, hyvällä ruokahalulla. Tykkää istua pöydässä muiden kanssa ja taputtaa pöytälevyä, erityisesti jos on onnnistunut kaatamaan siihen vettä + sosetta.

Nukkuu makeiten päivisin ulkona vaunuissa, öisin vaihtelevalla menestyksellä pinniksessä ja äidin vieressä. Nukahtaa joskus nykyisin omaan pinnikseen itsekseen unipupua hypeltäen. Sen jälkeen heräilee öisin kerran syömään kahden aikoihin, ja sen lisäksi 3+ x kertaa muuten vaan. Näistä sen kolmannen kerran jälkeen päätyy yleisimmin loppuyöksi äidin viereen.

Hymyilee hampaatonta hymyään usein, kenelle vaan ja milloin vaan. Erityisesti juuri heränneenä.

Kyllä se on aika mainio tapaus, varsinkin juuri nyt kun pinniksestä unipupun vierestä kuuluu tasainen tuhina.

Vertaistuesta ja blogista

Minulla ei ole tällä hetkellä yhtään IRL vertaisäitiä, tai ainakaan samassa tilanteessa kahden lapsen kanssa kotona olevaa äitiä. Kolmen vuoden odottelu/lapsettomuus Esikon kohdalla aiheutti sen että kaikki ystäväpeheiden äidit ovat juuri kaksi lasta tehtyään palanneet työelämään. Ehdittiin mukaan vasta tavallaan toiselle kierrokselle, ja heidän nuorimmat lapsensa ovat meidän Esikon ikäisiä eli 3-vuotiaita.

Yhden lapsen kanssa on kuitenkin kaikki niin erilaista, ja tuntuu että esikoistaan odottavat ystävät eivät taas lainkaan painiskele samojen ongelmien parissa.

Arki on toisaalta niin hektistä etten tiedä mihin väliin tai jaksaisiko sitä hakeutua varsinaisiin perhe/vauvatapaamisiin. Jaksaako tutustua uusiin ihmisiin kun vanhojakaan kavareita ei ehdi nähdä ja kohtahan tämä äitiysloma jo loppuukin?

Siksi olen jäänyt koukkuun likemaan muiden, samassa tilanteessa olevien mietintöjä, ja päätin aloittaa myös kirjoittaa ja selventää omia ajatuksia tänne blogiin. Kuviakin tekisi mieli laittaa, mutta arkailen laittaa sellaisia joista voisi tunnistaa. Täytyy harkita vielä. Tämä blogi on nyt kuitenkin ensisijaisesti mulle itselleni, muistoksi ja ajatusten selventämiseen. Ja onhan se mahtavan hienoa jos täällä joku käy ja/tai kommentoi!

Kiristystä

1. Väsymys ja sen korjaamiseksi keitetty liian laiha, soijamaidon kanssa juoksettuva kahvi (yök)
2. Väsymys ja uhmaava Esikko
3. Väsymys, lumipyry ja sisällä nukkumaan kieltäytyvä Mini
4. Väsymys ja Miehen koko viikonlopun vievät työasiat, jotka menee kaiken edelle ja joista pitäisi vielä jaksaa keskustella

Yksi näitä aamuja, jolloin tekisi mieli vetäytyä (Yksin!) pimeään huoneeseen. Painaa restarttia, pausea tai ihan mitä vaan.

Katsotaanpa uudelleen:

1. Sisältää vaikuttavaa ainetta, ja eiköhän se ala auttaa jos juo puoli litraa vaikka väkisin?
2. Hiljennetty lastenohjelmilla toistaiseksi.
3. Nukahti sittenkin! Ah mikä hiljaisuus ihana tuhina!
4. Eipähän häiritse mun bloggaamista

Kyl se tästä!

Kolmas lapsi?

Tää on taas tätä, vauvavuoden vauvakuumeilua. Haikeutta kun aika menee niin nopeasti. Ai nytkö se jo ryömii. Syö itse, kohta se jo puhuu ja kävelee?

Ja ne raskausmahat! Ai että, on ikävä pieniä potkuja, myös sitä loppuvaiheen tukaluutta, ja sitä ihanaa odotusta ja jännitystä... Vaikka todellisuudessa molemmat raskausaikani ovat sisältäneet enemmän (onneksi aiheetonta) huolta kuin sellaista vaaleanpunaista odotuksen auvoa. Ja se alun jännitys, onko siellä ketään, pahoinvointi ja lattialle kaatava väsymys, miten _ihmeessä_  nekin muistot tulee mieleen vain haikeina ja ihanina? Taidan olla jossain imetyshuuruissa vieläkin.

Äitiysloma loppuu, paluu töihin ja arkeen, uhmaan ja aikaisiin aamuihin. 
Vaiko sittenkin? Se kolmas? Ah! Jotenkin sitä silti ajattelee että ei meidän lapsiluku voi olla vielä tässä. Kaksi lasta on niin normi, että haluaisin rikkoa sen. Mies ei ole yllättäen ehdottomasti teilannut ajatusta. Ja, meillähän on vielä kaksi alkiota odottamassa pakkasessa. Siis eihän niitä _voi_  jättää käyttämättä? Toisaalta, uuteen IVF:ään paluu tuntuu hyvin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Ja kolmatta lasta täytyy tosiaan haluta, varautua, toivoa.

Niin, Onhan ne vauvat Niin ihania, mutta pitäisi vissiin jaksaa kasvattaa näistä nykyisistäkin kunnon jonkinlaisia kansalaisia!

Lääkärissä pihalla

Jaahas, olinkin jo aivan valmistautunut imetyksen lopetukseen lääkitykseni vahvistamiseksi, mutta mutta...

Sainkin kivasti, ehkä jopa liian kivasti armonaikaa! Multa kysyttiin mm. aiotko lopettaa imetyksen 6kk päästä? Ja olikos se sun vauva vuoden ikäinen? Ja koskas niille aletaan antaa muuta ruokaa..?

Ilmeisimmin tämä, toki muuten ihana ja asiantunteva lääkärini oli _aivan_ pihalla näistä vauvoista, niiden ruokkimisesta, imetyksestä. Minin mahdollista maitoallergiaa en edes ottanut puheeksi.

Juuri kun olin saanut imetyksen lopettajais-itkut itkettyä ja kyyneleet pyyhittyä, aloinkin miettimään mites se oli sen nokkamukin kanssa? Pari kuukautta jos vielä, sithän se söis jo kiinteitäkin enemmän? Ja mites ne yösyötöt, nekin saattais kohta loppua, kun toi rintaruokinta on niin kätevää ja maitoa tulee...?

Ei kai siihen imetyksen lopettamiseen ole mitään hyvää hetkeä, mutta jos katsois vielä uudestaan vaikka 1kk päästä? Hmmm...

Imetyksestä haikeudella

Imetyksen lopetus on tullut meillä ajankohtaiseksi. Oma sairauteni on pahentunut ja sen lääkitys vaatii imetyksen lopettamista. Tiesin että tämä hetki tulee vastaan, silti on haikeaa. Eikoisen imetys loppui luonnollisemmin 11kk kohdalla.

Olen aivan äärimmäisen kiitollinen että olen saanut imettää näinkin pitkään. Alkuun ajattelin, että jos edes 2kk, sitten toivoin pääseväni 4kk ikään. Nyt on mennyt lähes 6kk, joista 5,5 kk täysimetyksellä. Mini on saanut kaikki hyödyt, parasta mahdollista ravintoa, ja saavuttanut pelkällä rintamaidolla huimat 9kg mitat. Ihanat pulleat jalkapöydät, käsivarsimakkarat ja mahtavat reidet. Maitoa on riittänyt ja ollut aina saatavilla. Pulloa on harjoiteltu harvakseltaan, ja käytetty vain silloin kun olen itse ollut estyneenä.

Kiitos rakas Mini! Osasit heti homman täydellisesti, ensi-imetyksestä saakka. Sain sinut ensimmöistä kertaa rinnalleni leikkaussalin heräämöön, kun Mies toi sinut kätilön kanssa. Muistan itkeneeni silloinkin, onnesta, ja pieni pääsi vain hytkyi. Alussa ennen maidon nousua sait laitoksella luovutettua äidinmaitoa, sen jälkeen on pärjätty ilman korviketta. Matkan varrella koettiin muutama rintatulehdus, jokunen tiheän imun kausi, erityisesti äidin väitökseen ja stressiin liittyen. Koskaan et ole saanut rintaraivareita, aina olet hienosti syönyt ja harvoin kieltäytynytkään. Isosiskolta saadut flunssat olet sairastanut lievinä, eikä silloinkaan syömisen kanssa ole tarvinnut taistella. Olet osannut ruokailla välittämättä muusta hössötyksestä ympärilläsi, eri paikoissa ja tilanteissa: ruokapöydässä, leikkiessä, eteisen lattialla toppavaatteissa, autossa, lentokoneessa, vessassa, suihkuhuoneessa, ravintoloissa, rintarepussa (!), hampaita harjatessa, iltasatua lukiessa, ruokaa laittaessa, ja myös joskus kävellessä. Huolimatta hienosta kasvustasi, et ole ensi päivien jälkeen syönyt erityisen tiuhaan: päivällä 3h välein ja öisin vain 1-2 kertaa.

Olen niin kiitollinen jälleen yhdestä ihanasta täydellisestä imetyskokemuksesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Nyt on pakko siirtyä pulloruokintaan. On väistämättä todennäköistä, että lapsilukumme on tässä, enkä ehkä koskaan enää saa kokea sitä täydellistä riittävyyden tunnetta, mitä imetys on minussa aiheuttanut. Sitä kokemusta, kun juuri sinä olet riittävä ja täydellinen pienelle. Kun pieni vauva tyytyväisenä ynähtää syönnin jälkeen. Hymyillen katsoo silmiin maitotippa suupielestä valuen.

Haikeus kirvelee silmissä ja tuntuu möykkynä sydämessä. Tiedän että näin on meille kaikille parempi, mutta olen varma että Minin itkut pulloa tarjottaessa saavat varmasti minutkin itkemään. Onneksi Mies on luvannut olla tukena.

Oman mausteensa tähän myös tuo Minin epäilty maitoallergia ja sopivan korvikkeen löytäminen.  Olen siis ollut maidottomalla imetysdietillä, joka selkeästi auttoi koviin iltaitkuihin 3-4kk iässä. Nytkin olen huomannut oirehdintaa (iho+vatsa), jos olen lipsunut syömään vaikka kermakakkua ja kahvin normaalilla maidolla. Aloitetaaan varmaan althera nimisellä ja katson sitten jos siirrytään nutrilon soijaan 6kk iän jälkeen.

Kyllä se tästä, kunhan oikea hetki koittaa, heti sit lääkärikäynnin jälkeen...

Priorisointia

Priorisointia, priorisointia, sitä tässä ainakin oppii. Sen olen huomannut että oma jaksaminen, ravinto ja väsymystilanne kannattaa korjata aina ensin. Vähän niinkun lentokoneessa jos ilmanpaine laskee.
Sitten varmistetaan kanssamatkustajien turvallisuus, niin ettei kukaan tipu mistään, leiki saksilla tai ole tunkemassa suuhunsa muovipussia. Seuraavaksi hoidetaan suurinta desibeliä aiheuttava tekijä (lue: nappaa Mini syliin ja/tai anna Esikolle IPad). Sitten voi miettiä mistä vyyhtiä lähdetään purkamaan. 

Välillä on ajatus hukassa miten näistä vuosista selviäisi. Täytyy aina yrittää nähdä se Iso Kuva. Ollaan onnistuneesti pidetty hengissä kahta lasta, toinen kasvatettu jo kiitettävään 3 vuoden ikään, eikä se ainakaan kokonaan ole pilalle mennyt. Avioliitto on vielä kutakuinkin kasassa, mikä sekään ei ole itsestään selvyys.

Miehen kanssa luotiin meille sopiva selviytymisstrategia: lasten mentyä nukkumaan lopulta nukahdettua nautimmen sushista, shamppanjasta ja toistemme seurasta. Olimme edes hetken ihmisiä, aikuisia, omia itseämme. 
Öp

Riittämättömyyttä ja siedätyshoitoa

Oma riittämättömyys on ollut mulle yksi vaikeista tunteista äitiydessä. Varsinkin toisen lapsen syntymän myötä on ollut pakko työstää tätä asiaa. Ennen ihmetellen ja vähän paheksuen mietin miten tutut aikuiset voivat antaa lastensa kulkea tahraisissa vaatteissa, tukat kampaamatta ja räkää poskella...

Nyt, vaikka luinka ravaan ja tsemppaan, kotityöt jää väkisinkin tekemättä ja sotkua on pakko vaan oppia sietämään. Tavarat on pitkin poikin, hommat jää kesken. Räkä jää poskelle tai Esikko ehtii näppärästi pyyhkäistä sen omaan hihaansa. Vauvan leuasta valuva vana on "vain puhdasta kuolaa". Pissavahingon satuttua ei luututa koko lattiaa ja tuolilla määrittämättömän ajan lojunut harso on vielä "ihan hyvä" ja sen voi napata imetykseen. Pyykit saa luvan seistä aina vähintään päivän narulla, peiliin uskallan  saatan vilkaista parin päivän välein. 

Vanhemmuus venyttää sietokykyä äärimmilleen. Sotkun lisäksi täytyy oppia sietämään jatkuvaa väsymystä, ärsytystä, sotkua, epävarmuutta, suunnitelmallisuuden puutetta, itkua, kiukuttelua jne... Omia asioita ei ole. Lehden luvusta voi vain haaveilla. Saatikka liikunnasta. Omien voimien todellista riittämättömyyttä ei ole (vielä) onneksi tosissaan koeteltu. Minin maitoallergian puhkeamiseen aikoihin joulukuussa alettiin tosin olla siellä rajapinnalla.

Nyt alkaa onneksi helpottaa, valo kajastaa tunnelin päässä. Suurin syy tähän on oma asenne ja kehitys: olen oppinut olemaan itselleni armollisempi, nauttimaan niistä pienistä hetkistä ja yhdessäolosta.

Meditaatiota

Lasten kanssa kotonaolo on vähän niinku meditaatiota. Pitää pystyä keskittymään vain siihen hetkeen, sulkea silmät sotkulta ja kaaokselta, nauttia vain siitä hetkestä jolloin kaikki on periaatteessa hyvin, eikä kukaan itke. Vaikka seuraavassa sekunnissa tilanne saattaisi kriisiytyä täysin. 

Ministäkin on yhdessä hujauksessa kasvanut mahdoton 9 kiloa painava, hymyilevä super vauva, joka kääntyy ja tutkii innoissaan kaikkea. Omat lelut ei enää niin kiinnostakaan, vaan keittiövälineet, lehdet ym on ihan parhaita. Kiinteitä on aloiteltu vähän maistamaan, vaikka ei ois sinänsä mikään kiire. Vatsavaivat on helpottaneet kokonaan sen maidon + munan poisjätön myötä. Mini on oikeesti aivan valloittava, ihana, nauravainen vauva jota voisi tuoksutella ja ihastella koko päivän. :) 

Ihania spontaaneja hetkiä

8.1.12

Esikko aamulla: "Ihana Mini! Ihanaa että meille on syntynyt Mini-vauva. Minä kovasti toivon että Mini kasvaa ja siitä tulee mulle leikkikaveri."

Aamuisin ja muutenkin aina kun Mini herää, Esikko tulee halimaan ja pussailemaan ihanaa vauvaa. Ja Mini hymyilee ja hihkuu!

Harmistuksia

Su 6.1. Klo 12

Harmittaa kun aamupäivän ulkoilu jäi väliin... En vaan saanut kaikkea tehtyä ajoissa vaikka tuntui että juoksin paikasta toiseen kainalot hiessä koko aamun. Kämppä on taas räjähdyspisteessä, lelut ja vaatteet pitkin poikin. Esikko vitkutteli, ei suostunut tekemään mitään ja kun vihdoin saatiin hampaat pesty se ilmoitti että on nälkä...
Mini itkeskeli, nukahti vasta tunnin taistelun jälkeen vaunukoppaan ulkovaaatteissa.

Harmittaa kun tämä äiti ei jaksa leikkiä! En jaksa liikuttaa enää yhtään tyyppiä enkä osallistua yksillekkään kahvikutsuilöe. Tänään aamulla 7.46 ois pitäny jaksaa liikuttaa jotain vauvanukkea, en vaan pystynyt. Oli pakko laittaa Esikko kattomaan telkkaria ja sekin harmitti.

Ylihuomenna alkaa Minin maitoaltistus. Saas nähdä valvotaanko joka ilta taas kahteen asti itkun kanssa. Voihan harmistus.

Mitä ja miksi

Tässä blogissa melkein liikaa yli 30-vuotias, melkein kotiäiti purkaa sydäntään pienistä, isoilta tuntuvista asioista. Mukana kulkevat rakas avioMies sekä 09 ja 8/12 syntyneet lapsukaiset Esikko ja Mini.

Lasten saaminen ei ollut meille itsestäänselvyys. Tähän tultiin mutkan kautta, ja lapsettomuudesta ennen Esikkoa kerrotaan edellisessä blogissa www.miilu.vuodatus.net. Mini sai myös alkunsa koeputkessa: 1. IVF.n 2. PAS tehtiin joulukuussa 2011, ja jouluaattona  saimme parhaan mahdollisen lahjan kun Mini ilmoitti tulostaan.:)