"Toivottavasti saisin vanheta sun kanssa."

Olivat miehen sanat kesken arkisen ruokahetken. Pydähdyin. Menin sanattomaksi. "No niin mäkin sun kanssa..." taisin jotain mumista vastaukseksi.
Tämä arjen yhtäkkinen jopa romattiseksi tulkittu veto oli kyllä aivan ainutlaatuinen Miehen suusta, ja toisaalta juuri se, mistä tässä kaikessa on kyse. Läheisistä ihmisistä, yhdessäolosta, perheestä, Kaikki muu on loppupeleissä vain niiden eteen tehtyä työtä.

Todettiin yhdessä että on hienoa kun haluamme samoja asioita.
Yhdessä olemme saavuttaneet jo niin paljon, enemmän kuin olen koskaan uskaltanut edes haaveilla.

Nyt kun silmät alkaa vauvahuurujen jälkeen tarkentaa omaa syliä kauemmaksi, ja samalla sängynvaltauksesta lattian herraksi siirtynyt Mini itsenäistyy vauhidilla, olen taas alkanut katsella Miestä eri silmin. Tunnistan taas niitä piirteitä, jotka tähän tilanteeseen ovat meidät johtaneet. Hän näyttää edelleen mielestäni jotenkin hyvin poikamaiselta, samanlaiselta kuin silloin kun tavattiin...Todennäköisesti ne piirteet tulevat säilymään ainakin mielessäni keinustuoliin saakka.

Arjen puurteessa minä olen aina ollut se, joka katsoo lähelle, huolehtii hanskat ja ruuat, ja Mies maalaa suurta linjaa. Minä yritän pitää jalkoja maassa, arjen realiteetit kasvojen edessä, välillä varmasti vähän liiankin tiukkaan. Mies taas suunnittelee, visioi, pohtii, seuraa maailman menoa ja spekuloi tulevaa.

Samalla kun tyhjennän tiskikonetta, suunnittelen seuraavien päivien ruokia, juttelen Esikon kanssa ja heittelen välillä uutta lelua Minille, Mies kyselee: "Oletko ajatellut miten laitamme tänä vuonna perennat ja ryytimaan?" Hmmm, no en...  Tai "Haluaisin tehdä meidän tv-huoneen paikalle kirjastohuoneen." Aha, okei?

Samoin viime syksynä, väitökseni lähestyessä ja Minin ollessa muutaman kuukauden ikäinen, Mies oli huolissaan ja olisi eräänä iltana olisi halunnut keskustella kanssani Libyan tilanteesta. Olin niin totaalisen pihalla juuri silloin juuri siitä asiasta, että tilanne jäi pitkäksi aikaa vitsinä elämään.

Mihin aika katosi?

Arkeen, kiireeseen, sylit täyttäviin lapsiin, tiski-pyykki-leluvuoriin, sairasteluun, töihinpaluuseen.
Sinne se aika katosi.

Paljon olen lukenut muiden blogeja, hyvin vähän kommentoinut ja omalle ei ole aika riittänyt.
Imetys loppui huhtikuussa, oma sairastelu vei voimia. Mini oppi kävelemään ja täytti vuoden. Töihinkin palasin osa-aikaisesti, ja arki jatkuu kiireineen...

Julkaisen nyt kuitenkin muutaman keväällä tehdyn kirjoitelman, katsotaan jatkaako tämä blogi eloa vai ei...