"Toivottavasti saisin vanheta sun kanssa."

Olivat miehen sanat kesken arkisen ruokahetken. Pydähdyin. Menin sanattomaksi. "No niin mäkin sun kanssa..." taisin jotain mumista vastaukseksi.
Tämä arjen yhtäkkinen jopa romattiseksi tulkittu veto oli kyllä aivan ainutlaatuinen Miehen suusta, ja toisaalta juuri se, mistä tässä kaikessa on kyse. Läheisistä ihmisistä, yhdessäolosta, perheestä, Kaikki muu on loppupeleissä vain niiden eteen tehtyä työtä.

Todettiin yhdessä että on hienoa kun haluamme samoja asioita.
Yhdessä olemme saavuttaneet jo niin paljon, enemmän kuin olen koskaan uskaltanut edes haaveilla.

Nyt kun silmät alkaa vauvahuurujen jälkeen tarkentaa omaa syliä kauemmaksi, ja samalla sängynvaltauksesta lattian herraksi siirtynyt Mini itsenäistyy vauhidilla, olen taas alkanut katsella Miestä eri silmin. Tunnistan taas niitä piirteitä, jotka tähän tilanteeseen ovat meidät johtaneet. Hän näyttää edelleen mielestäni jotenkin hyvin poikamaiselta, samanlaiselta kuin silloin kun tavattiin...Todennäköisesti ne piirteet tulevat säilymään ainakin mielessäni keinustuoliin saakka.

Arjen puurteessa minä olen aina ollut se, joka katsoo lähelle, huolehtii hanskat ja ruuat, ja Mies maalaa suurta linjaa. Minä yritän pitää jalkoja maassa, arjen realiteetit kasvojen edessä, välillä varmasti vähän liiankin tiukkaan. Mies taas suunnittelee, visioi, pohtii, seuraa maailman menoa ja spekuloi tulevaa.

Samalla kun tyhjennän tiskikonetta, suunnittelen seuraavien päivien ruokia, juttelen Esikon kanssa ja heittelen välillä uutta lelua Minille, Mies kyselee: "Oletko ajatellut miten laitamme tänä vuonna perennat ja ryytimaan?" Hmmm, no en...  Tai "Haluaisin tehdä meidän tv-huoneen paikalle kirjastohuoneen." Aha, okei?

Samoin viime syksynä, väitökseni lähestyessä ja Minin ollessa muutaman kuukauden ikäinen, Mies oli huolissaan ja olisi eräänä iltana olisi halunnut keskustella kanssani Libyan tilanteesta. Olin niin totaalisen pihalla juuri silloin juuri siitä asiasta, että tilanne jäi pitkäksi aikaa vitsinä elämään.

Mihin aika katosi?

Arkeen, kiireeseen, sylit täyttäviin lapsiin, tiski-pyykki-leluvuoriin, sairasteluun, töihinpaluuseen.
Sinne se aika katosi.

Paljon olen lukenut muiden blogeja, hyvin vähän kommentoinut ja omalle ei ole aika riittänyt.
Imetys loppui huhtikuussa, oma sairastelu vei voimia. Mini oppi kävelemään ja täytti vuoden. Töihinkin palasin osa-aikaisesti, ja arki jatkuu kiireineen...

Julkaisen nyt kuitenkin muutaman keväällä tehdyn kirjoitelman, katsotaan jatkaako tämä blogi eloa vai ei...

Motivaatio kadoksissa

Alkuun hyvin lähtenyt korviketouhu meinaa taas tyssätä. Mini ottaa kiltisti pullon suuhun, mutta muutaman imaisun jälkeen työntää päättäväisesti tutin suustaan. Ja ihmettelen miten se on yhtäkkiä oppinut itkemään suu kiinni ettei äiti millään saa työnnettyä pulloa takaisin suuhun?!? Ja selvästi välillä on massu jo valmiiksi täynnä, niin että ne vähätkin korvikkeet pulautetaan syönnin jälkeen lattialle.  40 ml alkaa olla jo maksimi määrä minkä olen saanut menemään. Ja tietenkin Mini tankkailee sitten öisin, kun maitobaari on vielä oikein täyteen lastattu...

Oma vointi on taas taudin suhteen parempi, ja alan jo empimään koko päätöstä... Jos sittenkin taas vielä jarkaisin?

Äh tätä päättämättömyyttä!

Äidin palkka

Tämän päivän saldo:

Esikon kotipäivä, 2x ulkoilua joista toinen ystävien kanssa.

Porkkanasämpylät.

Kukkien kastelu.

Minin pieneksi jääneiden vaatteiden poslaitto ja uusien Esikon vanhojen hakeminen varastosta.

Palkaksi riittää naurut ja hyvä mieli!

Tänään on hyvä päivä...

Aloittaa taistelu!

1. erä äidille 40ml!

Mini 7kk

Rakas Mini. Tunnut jo isolta vauvalta, varsinkin kun nykyään et enää lainkaan pötköttä vaan olet aina kömmmennyt itsesi istumaan, touhuat ja tutkit paikkoja, pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ensimmäiset huonekasvit on tavoitettu, ja liikuskelet jo sen verran että pienet esineet on Esikon jäljiltä pistettävä äkkiä pois (huom pääsiäismunayllärit!). Onneksi liikkumistasi säestää yleensä jokeltelu ja vähintään kuuluva ähinä, joten yleensä hahmotan mikä projekti on meneillään. Ja jos on liian hiljaista, täytyykin käydä tarkistamassa, koska yleensä silloin olet löytänyt jotain kiellettyä erityisen mielenkiintoista. :) Erityistä herkkuasi ovat kaikki paperit: talouspaperi, aikakausi- ja sanomalehdet, kuitit, askartelusilppu, mikä vaan. Niitä mutustellaan ja tuhotaan oikein antaumuksella. Pääosin nukut kolmet, joskus jopa neljät päikkärit, pituudeltaan max 1,5h. Yöllä onneksi nukut 9-10h, yleensä 2-3 herätyksellä.

Mini 7kk 
- Istuskelet tai heijaat konttausasennossa. Liikut jo määrätietoisesti eteenpäin konttaamalla. Vielä hitaasti, mutta tomerasti. Taaksepäin ryömiminen alkaa olla jo mennyttä, nyt suunta näyttäisi olevan eteenpäin.
- Seisot jo kohtalaisen tukevasti tukea vasten, ja kampeat itsesi polvilleen seisomaan tukea vasten aina kun sopivan matala tuki löytyy. Kurkottelet ylöspäin kiinnostuneena kaikkea ylhäällä olevaa.
- Olet valloittava, hyväntuulinen ja useimmiten hymyilevä ja tyytyväinen vauva.
- Hauskimpia leikkejä on tytmikkäiden äänien tuotto, palikalla hakkaaminen ja samaan aikaan aa-aa-aa-aa ääntely
- Pyydät syliin, konttaamalla äidin lähelle ja nostamalla vasenta kättä
- Naurat kun isosisko kutittelee ja oikein räkätät kun isosisko kurkkii.
- Tykkäät kurkistusleikeistä. Osaat itse nostaa harsoa silmien eteen ja hämmästyt joka kerta kun kurkistat harson takaa. Musiikki on myös jotain ihmeellistä ja ihanaa, ja erityisesti isosiskon tuottamana saa aikaan riemunkiljahduksia.
- Tykkäät katsoa itseäsi peilistä ja pianon kiiltävästä pinnasta.
- Hahmotat suuntia; sylistäkin pönkeät haluamasi suuntaan.
- ilmoitat nälästä tai tylsyydestä mäm-mäm-mäm tai väv-väv-väv ääntelyllä, syötyäsi ruokaa tarpeeksi tai ollessasi väsynyt, kuuluu vaativaa mmmm-mmm ääntelyä joka vähitellen voimistuu kunnes joku reagoi...
- Syöt liha ja kasvissoseita ja kaurapuuroa, vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä kuitenkin noin 0,5dl kerralla. Sormiruuista herkkuasi ovat maissinaksut ja keitetty parsakaali. Juot pääosin äidinmaitoa ja ruokajuomaksi vettä nokkamukista.
- Pari kertaa olet hienosti vääntänyt kovemmat tuotokset pottaan. Sinne tuntuu olevan helpompi päkertää kuin vaippaan jos vaan äiti sattuu huomaamaan sopivalla hetkellä.

Status quo

Kevätauringon lämmössä kun koti suorastaan kylpee valossa on oma olo hyvin ristiriitainen. Toisaalta tekisi mieli kirmata ulos, vaunulenkkeillä ja antaa auringon paistaa kasvoille, toisaalta olo on juuri nyt niin väsynyt että pitäisi hautautua pimennysverhojen taakse makuuhuoneeseen, sulkea muu maailma ulos, sammuttaa ajatukset pääkopasta ja nukahtaa päiväunille.

Jälkeenpäin ajatellen väitökseni ajankohta oli todella "hyvä", niin hyvä kun se nyt pienten lasten äidillä voi olla, ja ottaen huomioon sen etten olisi ehtinyt väitellä vauva vielä vatsanahan sisäpuolella. Nyt olen selvästi väsyneempi kuin esim puoli vuotta sitten.

Imetys se vaan jatkuu… väsymys alkaa painaa, enkä jaksa sille tehdä oikeastaan mitään. Sairauden vuoksi pitäisi lopettaa, aloittaa lääkitykset, mutta olen jotakuinkin sinnitellyt oireiden kanssa päivä kerrallaan, ja tuntuu ettei voimat nyt riitä imetyksen lopettamiseen. Minin (epäilty) maitoallergia mutkistaa matkaa, en tiedä oikein mitä korviketta antaisin tilalle. Paria merkkiä olen kokeillut, mutta niistäkin tuntuu tulevan oiretta. Voihan olla, ja todennäköisesti onkin niin, että Minillä on "vain" herkkä vatsa, ja kaikkeen uuteen pitää totutella pikkuhiljaa. Siinäpä se onkin, kun ei millään jaksa päivittäin taistella pullon ja korvikkeiden kanssa, kun menekki on muutamia millilitroja. Mini sitten tankkaa menetetyt äidinmaidot öisin. Toistaiseksi Mini on käynyt maitobaarissa öisin 1-2 kertaa, yleensä vähintään sen kerran. Olen yrittänyt rajoittaa tarjoilua tutittamisella, tassuttelulla, hyssyttelyllä jne. mutta viimeistään tunnin taistelun jälkeen olen luovuttanut. Ja näiden öiden jälkeen, luonnollisesti olen ollut aivan kuitti.

Toisaalta, olen ajatellut, ei meillä ole tässä mitään hätää, kiirettä, mennään päivä kerrallaan ja katsotaan sitten kun tulee  Miehellä on sen verran vaativa työ, välillä 90-100 tunnin työviikot ja reissuja, etten voi myöskään olettaa häneltä apuja näihin ratkaisuihin.

Niin että näillä mennään, päivä kerrallaan, ja nyt painun sinne pimennysverhojen taakse.