Kolmas lapsi?

Tää on taas tätä, vauvavuoden vauvakuumeilua. Haikeutta kun aika menee niin nopeasti. Ai nytkö se jo ryömii. Syö itse, kohta se jo puhuu ja kävelee?

Ja ne raskausmahat! Ai että, on ikävä pieniä potkuja, myös sitä loppuvaiheen tukaluutta, ja sitä ihanaa odotusta ja jännitystä... Vaikka todellisuudessa molemmat raskausaikani ovat sisältäneet enemmän (onneksi aiheetonta) huolta kuin sellaista vaaleanpunaista odotuksen auvoa. Ja se alun jännitys, onko siellä ketään, pahoinvointi ja lattialle kaatava väsymys, miten _ihmeessä_  nekin muistot tulee mieleen vain haikeina ja ihanina? Taidan olla jossain imetyshuuruissa vieläkin.

Äitiysloma loppuu, paluu töihin ja arkeen, uhmaan ja aikaisiin aamuihin. 
Vaiko sittenkin? Se kolmas? Ah! Jotenkin sitä silti ajattelee että ei meidän lapsiluku voi olla vielä tässä. Kaksi lasta on niin normi, että haluaisin rikkoa sen. Mies ei ole yllättäen ehdottomasti teilannut ajatusta. Ja, meillähän on vielä kaksi alkiota odottamassa pakkasessa. Siis eihän niitä _voi_  jättää käyttämättä? Toisaalta, uuteen IVF:ään paluu tuntuu hyvin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Ja kolmatta lasta täytyy tosiaan haluta, varautua, toivoa.

Niin, Onhan ne vauvat Niin ihania, mutta pitäisi vissiin jaksaa kasvattaa näistä nykyisistäkin kunnon jonkinlaisia kansalaisia!

Lääkärissä pihalla

Jaahas, olinkin jo aivan valmistautunut imetyksen lopetukseen lääkitykseni vahvistamiseksi, mutta mutta...

Sainkin kivasti, ehkä jopa liian kivasti armonaikaa! Multa kysyttiin mm. aiotko lopettaa imetyksen 6kk päästä? Ja olikos se sun vauva vuoden ikäinen? Ja koskas niille aletaan antaa muuta ruokaa..?

Ilmeisimmin tämä, toki muuten ihana ja asiantunteva lääkärini oli _aivan_ pihalla näistä vauvoista, niiden ruokkimisesta, imetyksestä. Minin mahdollista maitoallergiaa en edes ottanut puheeksi.

Juuri kun olin saanut imetyksen lopettajais-itkut itkettyä ja kyyneleet pyyhittyä, aloinkin miettimään mites se oli sen nokkamukin kanssa? Pari kuukautta jos vielä, sithän se söis jo kiinteitäkin enemmän? Ja mites ne yösyötöt, nekin saattais kohta loppua, kun toi rintaruokinta on niin kätevää ja maitoa tulee...?

Ei kai siihen imetyksen lopettamiseen ole mitään hyvää hetkeä, mutta jos katsois vielä uudestaan vaikka 1kk päästä? Hmmm...

Imetyksestä haikeudella

Imetyksen lopetus on tullut meillä ajankohtaiseksi. Oma sairauteni on pahentunut ja sen lääkitys vaatii imetyksen lopettamista. Tiesin että tämä hetki tulee vastaan, silti on haikeaa. Eikoisen imetys loppui luonnollisemmin 11kk kohdalla.

Olen aivan äärimmäisen kiitollinen että olen saanut imettää näinkin pitkään. Alkuun ajattelin, että jos edes 2kk, sitten toivoin pääseväni 4kk ikään. Nyt on mennyt lähes 6kk, joista 5,5 kk täysimetyksellä. Mini on saanut kaikki hyödyt, parasta mahdollista ravintoa, ja saavuttanut pelkällä rintamaidolla huimat 9kg mitat. Ihanat pulleat jalkapöydät, käsivarsimakkarat ja mahtavat reidet. Maitoa on riittänyt ja ollut aina saatavilla. Pulloa on harjoiteltu harvakseltaan, ja käytetty vain silloin kun olen itse ollut estyneenä.

Kiitos rakas Mini! Osasit heti homman täydellisesti, ensi-imetyksestä saakka. Sain sinut ensimmöistä kertaa rinnalleni leikkaussalin heräämöön, kun Mies toi sinut kätilön kanssa. Muistan itkeneeni silloinkin, onnesta, ja pieni pääsi vain hytkyi. Alussa ennen maidon nousua sait laitoksella luovutettua äidinmaitoa, sen jälkeen on pärjätty ilman korviketta. Matkan varrella koettiin muutama rintatulehdus, jokunen tiheän imun kausi, erityisesti äidin väitökseen ja stressiin liittyen. Koskaan et ole saanut rintaraivareita, aina olet hienosti syönyt ja harvoin kieltäytynytkään. Isosiskolta saadut flunssat olet sairastanut lievinä, eikä silloinkaan syömisen kanssa ole tarvinnut taistella. Olet osannut ruokailla välittämättä muusta hössötyksestä ympärilläsi, eri paikoissa ja tilanteissa: ruokapöydässä, leikkiessä, eteisen lattialla toppavaatteissa, autossa, lentokoneessa, vessassa, suihkuhuoneessa, ravintoloissa, rintarepussa (!), hampaita harjatessa, iltasatua lukiessa, ruokaa laittaessa, ja myös joskus kävellessä. Huolimatta hienosta kasvustasi, et ole ensi päivien jälkeen syönyt erityisen tiuhaan: päivällä 3h välein ja öisin vain 1-2 kertaa.

Olen niin kiitollinen jälleen yhdestä ihanasta täydellisestä imetyskokemuksesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Nyt on pakko siirtyä pulloruokintaan. On väistämättä todennäköistä, että lapsilukumme on tässä, enkä ehkä koskaan enää saa kokea sitä täydellistä riittävyyden tunnetta, mitä imetys on minussa aiheuttanut. Sitä kokemusta, kun juuri sinä olet riittävä ja täydellinen pienelle. Kun pieni vauva tyytyväisenä ynähtää syönnin jälkeen. Hymyillen katsoo silmiin maitotippa suupielestä valuen.

Haikeus kirvelee silmissä ja tuntuu möykkynä sydämessä. Tiedän että näin on meille kaikille parempi, mutta olen varma että Minin itkut pulloa tarjottaessa saavat varmasti minutkin itkemään. Onneksi Mies on luvannut olla tukena.

Oman mausteensa tähän myös tuo Minin epäilty maitoallergia ja sopivan korvikkeen löytäminen.  Olen siis ollut maidottomalla imetysdietillä, joka selkeästi auttoi koviin iltaitkuihin 3-4kk iässä. Nytkin olen huomannut oirehdintaa (iho+vatsa), jos olen lipsunut syömään vaikka kermakakkua ja kahvin normaalilla maidolla. Aloitetaaan varmaan althera nimisellä ja katson sitten jos siirrytään nutrilon soijaan 6kk iän jälkeen.

Kyllä se tästä, kunhan oikea hetki koittaa, heti sit lääkärikäynnin jälkeen...

Priorisointia

Priorisointia, priorisointia, sitä tässä ainakin oppii. Sen olen huomannut että oma jaksaminen, ravinto ja väsymystilanne kannattaa korjata aina ensin. Vähän niinkun lentokoneessa jos ilmanpaine laskee.
Sitten varmistetaan kanssamatkustajien turvallisuus, niin ettei kukaan tipu mistään, leiki saksilla tai ole tunkemassa suuhunsa muovipussia. Seuraavaksi hoidetaan suurinta desibeliä aiheuttava tekijä (lue: nappaa Mini syliin ja/tai anna Esikolle IPad). Sitten voi miettiä mistä vyyhtiä lähdetään purkamaan. 

Välillä on ajatus hukassa miten näistä vuosista selviäisi. Täytyy aina yrittää nähdä se Iso Kuva. Ollaan onnistuneesti pidetty hengissä kahta lasta, toinen kasvatettu jo kiitettävään 3 vuoden ikään, eikä se ainakaan kokonaan ole pilalle mennyt. Avioliitto on vielä kutakuinkin kasassa, mikä sekään ei ole itsestään selvyys.

Miehen kanssa luotiin meille sopiva selviytymisstrategia: lasten mentyä nukkumaan lopulta nukahdettua nautimmen sushista, shamppanjasta ja toistemme seurasta. Olimme edes hetken ihmisiä, aikuisia, omia itseämme. 
Öp

Riittämättömyyttä ja siedätyshoitoa

Oma riittämättömyys on ollut mulle yksi vaikeista tunteista äitiydessä. Varsinkin toisen lapsen syntymän myötä on ollut pakko työstää tätä asiaa. Ennen ihmetellen ja vähän paheksuen mietin miten tutut aikuiset voivat antaa lastensa kulkea tahraisissa vaatteissa, tukat kampaamatta ja räkää poskella...

Nyt, vaikka luinka ravaan ja tsemppaan, kotityöt jää väkisinkin tekemättä ja sotkua on pakko vaan oppia sietämään. Tavarat on pitkin poikin, hommat jää kesken. Räkä jää poskelle tai Esikko ehtii näppärästi pyyhkäistä sen omaan hihaansa. Vauvan leuasta valuva vana on "vain puhdasta kuolaa". Pissavahingon satuttua ei luututa koko lattiaa ja tuolilla määrittämättömän ajan lojunut harso on vielä "ihan hyvä" ja sen voi napata imetykseen. Pyykit saa luvan seistä aina vähintään päivän narulla, peiliin uskallan  saatan vilkaista parin päivän välein. 

Vanhemmuus venyttää sietokykyä äärimmilleen. Sotkun lisäksi täytyy oppia sietämään jatkuvaa väsymystä, ärsytystä, sotkua, epävarmuutta, suunnitelmallisuuden puutetta, itkua, kiukuttelua jne... Omia asioita ei ole. Lehden luvusta voi vain haaveilla. Saatikka liikunnasta. Omien voimien todellista riittämättömyyttä ei ole (vielä) onneksi tosissaan koeteltu. Minin maitoallergian puhkeamiseen aikoihin joulukuussa alettiin tosin olla siellä rajapinnalla.

Nyt alkaa onneksi helpottaa, valo kajastaa tunnelin päässä. Suurin syy tähän on oma asenne ja kehitys: olen oppinut olemaan itselleni armollisempi, nauttimaan niistä pienistä hetkistä ja yhdessäolosta.