Riittämättömyyttä ja siedätyshoitoa

Oma riittämättömyys on ollut mulle yksi vaikeista tunteista äitiydessä. Varsinkin toisen lapsen syntymän myötä on ollut pakko työstää tätä asiaa. Ennen ihmetellen ja vähän paheksuen mietin miten tutut aikuiset voivat antaa lastensa kulkea tahraisissa vaatteissa, tukat kampaamatta ja räkää poskella...

Nyt, vaikka luinka ravaan ja tsemppaan, kotityöt jää väkisinkin tekemättä ja sotkua on pakko vaan oppia sietämään. Tavarat on pitkin poikin, hommat jää kesken. Räkä jää poskelle tai Esikko ehtii näppärästi pyyhkäistä sen omaan hihaansa. Vauvan leuasta valuva vana on "vain puhdasta kuolaa". Pissavahingon satuttua ei luututa koko lattiaa ja tuolilla määrittämättömän ajan lojunut harso on vielä "ihan hyvä" ja sen voi napata imetykseen. Pyykit saa luvan seistä aina vähintään päivän narulla, peiliin uskallan  saatan vilkaista parin päivän välein. 

Vanhemmuus venyttää sietokykyä äärimmilleen. Sotkun lisäksi täytyy oppia sietämään jatkuvaa väsymystä, ärsytystä, sotkua, epävarmuutta, suunnitelmallisuuden puutetta, itkua, kiukuttelua jne... Omia asioita ei ole. Lehden luvusta voi vain haaveilla. Saatikka liikunnasta. Omien voimien todellista riittämättömyyttä ei ole (vielä) onneksi tosissaan koeteltu. Minin maitoallergian puhkeamiseen aikoihin joulukuussa alettiin tosin olla siellä rajapinnalla.

Nyt alkaa onneksi helpottaa, valo kajastaa tunnelin päässä. Suurin syy tähän on oma asenne ja kehitys: olen oppinut olemaan itselleni armollisempi, nauttimaan niistä pienistä hetkistä ja yhdessäolosta.